Me, Myself and I

Miksi nyt?

Blogin kirjoittaminen on vieraillut mielessäni aika ajoin, mutta lopulta ajatus on aina jäänyt. Tämä johtuu siitä, että yhden tietyn punaisen langan löytäminen olisi ollut ennen mahdottomuus. Kiinnostukseni leipomiseen, ruuanlaittoon, jouluun, karaokeen, matkusteluun, sisustukseen ja perheeseeni ovat kaikki totta ja toteuttamisen arvoisia, mutta jossain kohtaa aiheet olisivat pakostakin loppuneet kesken ja luultavasti kiinnostuksenikin olisi lopahtanut melko nopeasti yhden aiheen pyörittelyyn. (Mikä ihana piirre tässä kaikessa on myös omata ”nytkaikkihetimulle”- asenne). Olen kuitenkin aina luottanut siihen, että elämä kantaa, (kunhan muistat myös että olet osaltasi oman onnesi seppä) siksi blogin aloittaminenkin on saanut odottaa sitä kuuluisaa oikeaa aikaa. Ja se aika on än yy tee NYT.   

Kuten seuraavassa suuressa avautumisessa saattaa kasvoille lävähtää kuva kovinkin synkästä blogista, niin älä huoli, sitä se onkin. Mutta vain aluksi ja hetkittäin. Blogin sisimmäinen tarkoitus minulle on saada kaikki nämä elämässä käyneet synkkyydet käännettyä lopulta voimaksi muuttaa itseäni siihen suuntaan, jossa voin hyvillä mielin olla terveesti itsekäs ja onnistua yhdessä mieheni kanssa kasvattamaan myös ihanan tyttäremme samanmoiseksi. Pelkoni siitä, että tyttäremme kokisi olevansa samalla lailla näkymätön, hiljainen silloin kuin pitäisi sanoa oma mielipiteensä ja kantaisi muiden murheita niin paljon, ettei enää itse jaksaisi nähdä oman elämänsä valopilkkuja, on ajatuksena raastava ja kaikinpuolin mahdoton. Siksi koen viimein, että minun on aika alata tehdä työtä sen eteen, jotta löydän itsevarman, haavoittuvan, unelmoivan, pelottoman ja todellisen itseni.

7.8.2019 oli kaunis, aurinkoinen ja hieman tuulinen päivä, kauniimmaksi ja tärkeimmäksi päiväksi sen kuitenkin teki ihanan tyttäremme syntymä. Kuinka helposti voinkaan kertoa sen päivän ilmasta ja ilman selkeydestä ja siitä kuinka tästä päivästä on muodostunut yksi elämäni tärkeimmistä. Kuitenkin seuraavat tätä päivää kuvaavat adjektiivit tekevät tästä päivästä myös yhden elämäni kauhemmista. Synnytys kokemuksena oli minulle kaikkea muuta kuin kaunis. Se päivä oli pelottava, epävarma, yksinäinen, traumaattinen ja häpeällinen. Tunne siitä, ettei hallinta ole kenelläkään, pelko ettei kivunlievitystä ennätä saamaan ja kun niin käy, pelko etten selviä tulevista kivuista ja suurimpana pelko minun ja lapsemme kuolemasta. Ei hätää, synnytys ei ollut niin traaginen kuin nyt kuvittelet ja todellisuudessa kuolema ei ollut todellinen pelko kenellekään muulle kuin minulle. Mutta se vain tästä saattaakin tehdä ehkä pysäyttävimmän kokemuksen itselleni ja saa aikaan edelleen sitä miettiessäni kovin yksinäisen olon. Palaan synnytykseen ehkä joskus myöhemmin synnytyskertomuksen muodossa, mutta nyt tärkeintä on viimein  avata hetki synnytyksestä, joka sai aikaan sen että blogin kirjoittaminen on viimein alkanut.

Nopeasti edennyt avautumisvaihe, tieto siitä ettei kivunlievitystä ennätä enää saada ja alusta asti tiedossa ollut synnytysosaston henkilöstövaje, joka tarkoitti sitä että kätilömme liikkui kahden salin väliä, saivat minut hetkeksi vaipumaan niin sanotusti rajatilaan. Oikea sanamuoto on kuitenkin, että dissosioin itseni muualle kuin synnytyssaliin, mutta tiedostin synnytyksen olevan edelleen käynnissä. Rajatilassa näin minulle rakkaita ihmisiä; isäni, parhaan ystäväni ja viimeisenä puolisoni, joka kutsui minua itkien pois kuolemanporteilta. Voitte kuvitella miltä tuntui palata “takaisin” synnytyssaliin ja huomata synnytyksen olevan tyystin kesken ja että kivuliain osuus on vasta edessä, kun pelkona päässäni on nyt myös se, että koko tämä synnytystouhuhan saattaa viedä niin minun kuin lapseni hengen.

Tämä tajunnan rajamailla olo ei ole täysin normaalia, vaan kuten synnytyksen jälkeen aloittamani terapian psykologi kauniisti ilmaisi; ” et ole tulossa hulluksi, mutta dissosiointi oli sinun ainoa tapa kestää se järjetön kipu”.(Aivan kuten raiskatuksi tulleen lapsen tai nuoren mieli ei välttämättä kestä tai ymmärrä tapahtunutta, vaan hän saattaa siirtää itsensä pois tilanteesta jonnekkin mukavampaan ja rauhallisempaan paikkaan ja näin sulkea koko tapahtuman mielestään. Jokin raiskauksesta muistuttava asia saattaa kuitenkin myöhemmin palauttaa tämän kauhean kokemuksen hyvin voimakkaana mieleen.) Joten oma mieleni pelasti minut tuona päivänä kauhealta kivulta, mikä sinänsä oli hyvä asia, mutta mikä tuo meidät takaisin tähän hetkeen on se, että kaikki tuona päivänä tapahtunut sai aikaan sen, että nyt myös lapsuuden ja nuoruuden aikaiset kamalat kokemukset pyörivät mielessäni yrittäen saada otteeseensa. Onneksi kuitenkin viimein vierelläni on ihminen, jonka luotan olevan vierelläni myös huomenna, sekä psykologi, jonka kanssa asioita on helpompaa lähteä avaamaan oikealla tavalla. Ja se miksi tällainen aihe ja blogi sopivat minusta yhteen, on siinä miten kirjoittaessani saan purettua sitä rajatonta ajatustentulvaa näihin kaikkiin aiheisiin liittyen, sekä toki ajatus siitä, josko kirjoituksillani ja avoimuudellani voin olla esimerkkinä tai apuna jollekin, jonka elämässä ehkä samat aiheet vierailevat tai asustavat.

Eli kuten nyt varmaan huomaat, blogi tulee sisältämään myös paljon kaikkea, mikä rikkoisi ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit, mutta kaiken tämän tarkoituksena on kuitenkin päästä niin sanotusti pimestä valoon ja kääntää menneisyyden haamut huomisten haaveiksi. Muuttaa lapsuudesta asti ollut heikko itsetunto terveeksi itsekkyydeksi ja välittämiseksi. Nähdä itseni yhtä arvokkaana kuin muutkin ja että myös minä ansaitsen hyviä asioita. Ja päällimmäisenä kaikista, opettaa nämä kaikki asiat myös tyttärellemme. Eli toivotan juuri sinut tervetulleeksi tälle matkalle kohti terveempää itsetuntoa ja seurailemaan myös meidän ihan normaalia elämää ja arkea. Toivon, että höpöttelyni herättää myös ajatuksia sinussa ja jos koet miettiväsi edes joskus samanmoisia ajatuksia, niin kertoilehan niistä myös minulle. Tällaisia taipaleita on helpompi tallustaa yhdessä.

Pienen elämän ensijäljet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *