Me, Myself and I

Kuka kiittäisi marttyyriä?

Oma pienokaiseni on tällä hetkellä kolmikuinen, joten päiväunet, pikaunet, mikrounet, ennen kaikkea kaikenlaiset unet ovat hänellä vielä hyvin ajankohtaisia. Päivällä nuo unet voivat kestää 15 minuutista jopa 3 tuntiin, hauskuus on siinä että koskaan et tiedä, minkä pituisia unia tällä kertaa vedellään. Hänen hereilläoloaikana jutustelun, naurattamisen ja lepertelyn lisäksi yritän tehdä myös välillä kotitoitä yhdessä hänen kanssaan, joskus siinä onnistuen ja välillä hyvinkin korkealta pudoten. Mutta sitten kun pienokaiseni silmät alkavat näyttämään sulkeutumisen merkkejä, alkavat omat silmäni jo hakeutumaan tiskipöydän suuntaan ja mieleni mietiskelee, kuinka helpolla pääsisi kun hommaisi pahvilautaset, sillä on se nyt perkele kuinka paljon tiskiä ennättää tulla yhdessä päivässä. Toki ajattelen välillä myös pölykoirakennelin perustamista, sillä voin kertoa, että täältä kennelistä löytyisi kaikki rodut; isot, pienet, vähemmän karvaiset ja tosi karvaiset.


Ennen kaikkea ajatukseni vaeltelevat kaikkiin niihin töihin, joita seuraavaksi pitäisi tehdä, sillä vauvan nukkuessa siihen on mahdollisuus. En varmaankaan ole ainoa näiden ajatusten kanssa kamppaileva, mutta henkilökohtaisesti en pidä siitä perimmäisestä ajatuksesta, mistä tämä kumpuaa; ”minun pitäisi, koska olenhan vain kotona.” Ei ei ja vielä kerran ei. En ole vain kotona, vaan hoidan yhteistä lastamme. Minulle ei kuulu lakisääteiset kahvi ja ruokatauot, vaan ne pidetään jos pieni työnantajani ne sallii(onneksi useimmiten sallii). Tiettyyn pisteeseen asti rakastan kotitöitä, ainakin joitain. Ruoanlaitto, leivonta, pyykkääminen ja yleisen siisteyden pitäminen ovat mielestäni mukavaa puuhaa, sillä nautin siististä ja hyväntuoksuisesta kodista. Mutta jos viikko on kulunut perjantaihin ja kaikki hommat astioista, pyykkien kautta ruoanlaittoon ja roskienvientiin on kuulunut pelkästään minun vastuulleni, menee likainen kuppini nurin.


Tiedän aviomieheni arvostavan yhtälailla siistiä kotia ja myös hän osallistuu mieheksi yllättävän paljon kotitöiden tekoon ja osallistuisi enemmänkin, jos vain pyytäisin. Siinäpä ne taikasanat tulivat. Pyydettäessä monikin asia tapahtuisi, mutta miksi pyytäminen on niin vaikeaa? Vieläkö lapsuudessa koettu uhmaikä nostelee päätään ”kyllä minä pärjään, ei tartte auttaa”- lauseen muodossa. Tai onko esimerkki lapsuuden kodista, jossa äiti hoitaa kodin työt ja isä hoitaa käytännön asiat kuten renkaanvaihdot ja pihahommat, piirtynyt niin syvään. Vai asuuko sittenkin vain kaiken takana pieni kotimarttyyri, jonka mielestä on niin ihana nähdä tyytyväiset ilmeet kättensä töihin ja saada niistä ylitsevuotava kiitos. Tässä on vaan pienen pieni mutta. Sillä auta armias, kun sitä kuuluisaa kiitosta ei muisteta antaa tai sitä ei kuulukaan, niin voin kertoa, että silloin savupiippumme ei ole ainoa savuava asia tässä talossa. Ystävieni kanssa olemme monet kerrat keskustelleet samasta aiheesta ja kotitöiden epäreilu jakautuminen näyttäisi olevan hyvinkin yleinen aihe pariskuntien ja perheiden kesken.


Jälleen kerran miesten ja naisten erot tulevat esille tai ainakin perfektionistin ja ei niin perfektionistin. Vaikka mieheni ja minä molemmat arvostamme siistiä kotia, niin valitettavasti me arvostamme kuitenkin erilaista siisteyttä. Hänelle siisti koti tarkoittaa imuroitua, hyvältä tuoksuvaa kotia, jossa tiskipöytä on tyhjä ja pyykit pesty, ehkä jopa kynttilöitä pöydällä. Minun siisti kotini tarkoittaa edellä mainittujen lisäksi myös sitä, että jokainen matto on suorassa, myöskään sohvan alla ei ole pölypalloja, pyykkivuori on olematon, ehkä saunakin pitäisi kerran vuodessa pestä, pakkaseenkin leipoa ja maustekaappikin järjestää. Ja tässä vain muutamat esimerkit. Ajatus, minkä tyttöystäviemme kanssa olemme jakaneet ja todistaneet oikeaksi, on kuitenkin se, että miesten mielestä tietyt asiat kotona vain tulee tehdyksi, on se tekijä sitten kotitonttu tai jokin muu yhtä todistetusti olemassaoleva hahmo. Mutta tarkoittaa sitä, että yleinen siisteys vaan pysyy, vaikka he eivät sitä aktiivisesti ylläpidäkään. Laulussakin se jo sanotaan: ” kaiken takana on nainen” tai ainakin siivousfriikki tai alkava kotimarttyyri.


Kuitenkin se pitäisi ymmärtää, että mieheni siisti koti ei ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin minun siisti kotini. Ja se, että minä edellytän täydellistä siivoa, on minun ongelmani eikä hänen. Eli se, että putsailen perässä hänen putsaamiaan alueita, ei ole hänen vikansa, vaan tämän kotimarttyyrin(toki tässä kohtaa on suotavaa, että ne karvaisimmat kennelin jäsenet lähtevät imurin mukaan jo mieheni imuroidessa). Ja eipä hänen sellaisesta tarvitsekaan välttämättä kiittää, mitä ei ole pyytänytkään tai mikä ei ole ”yhteisessä sopimuksessa” odotettavissa, vaan ainoastaan minun päässäni. Ja kun muistettava on, että hän usein kiittää ihanasta ruoasta sekä leivoksista ja monesta monesta muusta, mutta marttyyrin vaatimaan ylitsevuotavan gloriakuoron kaltaiseen kiitokseen se ei riitä, kuten ei siihen riittäisi mikään määrä kiitosta. Minun pitäisi vain ymmärtää, että hommat, jotka kuitenkin on tehtävä jossain kohtaa, voitaisiin tehdä yhdessä kun ajankohta on hyvä molemmille. Tässäkin aiheessa keskustelun tärkeys korostuu. Avauduttuani viime viikon tehtäväpaljoudesta hänelle, hän oli pahoillaan ja lupasi alata huomioimaan myös paremmin kotona ns. ”itsekseen tapahtuvat työt” eli kotitontun tekemät työt. Ja ehkä jos tämäkin keskustelu olisi käyty aiemmin, ei tämä päässäni oleva ihana marttyyrikruunu olisi tullut näin isoksi ja kiiltäväksi.


Tärkeintä siis varmaan olisi tajuta mikä on tässä kohtaa välttämätöntä ja unohtaa se kaikki, millä pyritään täydellisyyteen. Sillä luultavasti minun siisti koti- imago tulee muutenkin muutaman seuraavan vuoden aikana kärsimään kovin suuren kolauksen, kun lattiat ovat täynnä legoja ja barbin päitä. Eli ehkä ne ”kahvitauot”, jotka rakas pieni työnantajani minulle suo, voisin käyttää lautautumiseen ja sen kahvikupin nauttimiseen kiireettömästi. Sillä kummassa sylissä mahtaa pienoinen herättyään viihtyä paremmin, levänneillä ja rauhallisilla käsivarsilla vai jo talon puunanneen pirttihirmun otteessa. Joten olkaamme itsellemme armollisia jälleen kerran. Nyt menenkin sitten nauttimaan kahvikupista tuoksukynttilän valaistessa paskaista tiskipöytää. Tee sinä samoin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *