Vauvantuoksua

Minä, äidiksi?

Nuorena ajattelin, että minusta tulee ikisinkku isolla i.llä. Huoleton, vapaa ja menevä. En anna yhdenkään miehen hidastaa menoani tai määrätä tekemisiäni. Enkä ainakaan mene naimisiin tai hanki lapsia(tiedän, kumpaakaan noista ei voi pitää itsestäänselvyytenä). Täällä nyt kuitenkin elämästään kertoo 28 -vuotias vaimo ja 3 kk vanhan tyttären äiti. Älä siis koskaan sano ei koskaan. En minäkään enää.

Mikään näistä suurista asioista ei kuitenkaan tapahtunut harkitsematta tai liian nopeasti, vaan vaati niin sulattelua kuin totutteluakin uuteen elämänvaiheeseen ja tärkeintä; totuttelua ajatukseen uudesta elämänvaiheesta. En tee elämässäni mitään harkitsematta ja miettimättä sitä tarkasti ja jos sanakirjassa olisi epäspontaanille oma sanansa, minut löytäisi sen selityksestä. Hulluina nuoruusvuosina, tai no muutamia vuosia sitten, leikin vielä olevani spontaani ja kirjoitin sen jokaiseen mahdolliseen esittelytekstiin ja ansioluetteloon. Jossain vaiheessa lopetin kuitenkin valehtelemasta itselleni ja muille, sillä olen tuntemistani ihmisistä ehkä vähiten spontaani. Ehkä voisi sanoa, että olen tapojen ja tottumusten ystävä sekä turvallisuushakuinen, mutta sillekin on syynsä, kuten kaikelle elämässä on.

Kun on koko elämänsä ajan ollut sitä mieltä, ettei halua äidiksi ja sitten yhtäkkiä tapaa ihmisen, jonka kanssa tulevaisuuteen on helppo katsoa ja ennen kaikkea tulevaisuus näyttää sellaisia mahdollisuuksia, joihin ei aiemmin uskonut. Tällöin ajatusten muuttaminen päinvastaisiksi ei käy kovin helposti. Siinä joutuu tutustumaan itseensä uudestaan ja käydä myös koko menneisyys ja tulevaisuus läpi uudessa valossa. Oliko minulla haaveita, joihin ei kuulunut lasta? Voinko kuitenkin toteuttaa ne haaveet, vaikka lapsi tulisikin? Olenko valmis luopumaan pitkistä yöunista ja kestämään itseäni kärttyisenä? Olisinko valmis siihen, ettei oma mukavuuteni olisi enää etusijalla? Kun samantapaisilla kysymyksillä meinasin ajaa itseni totaaliseen suohon, päätin luottaa suureen totuuteen(tai valheeseen), johon luultavasti kaikki vanhemmaksi haluavat ovat luottaneet ja luottavat; ” koskaan ei ole täydellistä hetkeä ja koskaan ei koe olevansa täydellisen valmis”.

Niinpä mekin päätimme syyskuussa 2018 hypätä elämämme seikkailuun ja antaa lapselle luvan tulla jos on tullakseen. Eikä aikaakaan kun syksyn lehdet olivat varisseet ja luntakin jo maassa, pimeänä joulukuun 1. päivän aamuna, kirkkaassa alakerran vessan valossa odotin elämäni pisimpiä minuutteja. Tuijotin lattialistaa, mietin kuinka paljon paskaa se voikaan kerätä, tuijotin itseäni peilistä, päätin nyppästä yhden harottavan kulmakarvan irti, tuijotin taas lattialistaa, kunnes ajastin soi. Kädet hikosivat ja huusin miehelleni, että nyt testin voi katsoa. Näkisimmekö kohta itsemme ostelemassa lastenvaunuja ja pieniä potkuhousuja vai reissaamassa kahdestaan ympäri maailmaa. Tulisiko minusta hetkeksi kotiäiti vai jatkaisinko työssäni nuorten opastamista elämän alulle. Otin testin vessan hyllyltä, hengitin, toin sen lähemmäksi, jotta näkisin tuloksen, hengitin. Plussa. Siinä on kaksi viivaa, jotka tekevät plussan. Toinen viiva oli paljon haaleampi, mutta kaksi niitä oli, plussa siitä tuli! Seurasi kiljumista, jähmettymistä, iloa, kauhua, edestakaisia askelia ja miljoona kysymystä. Lopulta kysymykset oli kysytty ja jätetty ilmaan roikkumaan. Enempää testejä ei tarvittu, tiesimme että sieltä teki tuloaan meidän tulevaisuutemme.

Samaisena iltana lähdimme nauttimaan pikkujouluillallista ravintolaan mieheni, veljeni ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Jokin oli muuttunut. Miehellä ja minulla oli nyt salaisuus. Salaisuus, joka välillä kauhistutti, mutta välillä toi vatsaan kauan kaivatut perhoset. Salaisuus, jonka vuoksi minä jätin tällä kertaa viinin tilaamatta.

Kippistelimme mahtavalle illalle ja hyvälle porukalle. Katsoessani miestäni, tiesin, että me kippistimme myös alkavalle tulevaisuudelle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *