Lifestyle

Pikkujouluilua Oulussa

Äitin Nuppunen 🖤

Viikonloppuna Oulu kutsui pientä perhettämme pikkujouluilemaan ja sukuloimaan. (Karvahauvamme oli vanhemmillani hoidossa maaseuden rauhassa, kaukana kaupungin vilinästä.) Mukana Oulussa olivat myös veljeni ja hänen tyttöystävänsä, sillä viime vuonna aloitimme tämän loistokkaan perinteen, että kerryttämillämme s-bonusrahoilla järjestäisimme pikkujoulut. Viime vuonna kävimme fiinisti syömässä ja tänä vuonna kävimme lasersodassa sekä syömässä Haraldissa. Ja kyllä olikin mahtavaa! Ilta aikuisessa seurassa, mahtavia makuja ja muutama holillinen juoma, nautin.

Tyypiltäni olen etukäteen stressaaja, joten tämänkään reissun kohdalla en ollut poikkeus. Lisäjännitystä lisäsi myös se, että rotarokotteesta seuranneet oireet olivat loistaneet poissaolollaan vasta muutaman päivän ennen reissua, joten olin täysin varma, että muuttuva ympäristö sekä liiallinen innostukseni pikkujoulusta saisivat nämä oireet seuraamaan meitä ja pikkujoulumieltämme Ouluun asti ja iskemään pieneen rakkauspakkaukseemme kaksinverroin kauheammin(jos edes mahdollista!). No näistä oireista ei tietenkään ollut pienintäkään merkkiä, mutta sain silti itselleni tämän turvallisen ja vakioksi kiinnittyneen stressimielen laukkaamaan.

Kuinka monta vaippaa on tarpeeksi? Mitä jos vaipat ja vaatteet loppuu?(joo, niitähän ei saa kaupasta), mitä jos Nuppu itkee koko matkan edestakaisin(no, sitten itkee), mitä jos automme hyytyy keskelle pimeintä tienpätkää ja palellumme kaikki(joskus käy niin, että auto jättää tien päälle, mutta hinausvakuutus löytyy ja aika osaava aviomies), muistinko jumalauta sulkea kotimme ulko-oven lähtiessä?(kyllä, kaikesta voi stressata ja ei, sehän en ollut edes minä, joka sulki oven. Huh, se on sitten jonkun muun syy.)

Jo silloin kun lähdimme kahdestaan pariskuntana reissuun onnistuin stressaamaan samalla lailla kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Ja voin kertoa, että vauvan tulon myötä osaan stressaamisen jalon taidon vieläkin paremmin. On kovin ikävää, ettei tämä hieno Carpe Diem sanonta onnistu raivaamaan jalkatilaa minun arjessani, vaan ainoa paikka, missä se onnistuu näkymään elämässäni on takkamme reunalla olevassa taulussa. Dääm juu sisustustaulut ja teidän viisautenne.

Ehkä minun tapani oppia on se, että kun tarpeeksi suuri stressiaalto kuohuu ylitseni, omaksun whatever-asenteen ja jatkan matkaa. Sillä näköjään tällaisista pienistä stressipisaroista ei saa kuin hikikarpaloita seuraksi ja elämä jatkuu kohti seuraavaa stressillistä reissua, sillä voihan silloinkin mennä jotain pieleen.

Tämän suuren alkualustuksen jälkeen palataan asiaan. Matka Ouluun sujui hyvin, Nuppu nukkui miltein koko matkan, minä en, minä stressasin. Selvisimme ilman pysähdyksiä, sillä Nuppu oli syönyt juuri ennen lähtöä ja vatsan toimintakin käynnistyy aina päivemmällä, hallelujah. Saavuttuamme perille oli ihana nähdä sukulaisiamme ja että elämä siellä on aivan samanlaista kuin ennenkin, vaikka etsin koko ajan muutoksia kaikkien elämässä, koska oma elämäni on mennyt täysin uusiksi. Aikamme seurusteltuamme alkoi kello lähestymään neljää, jolloin meillä oli lasersota varattuna. Päästäni alkoi raksutus, kun aloin miettimään mitä kaikkea minun pitää muistaa Nupun hoidosta kertoa. Kerrottuani ruokailusta, vaippojenvaihdosta, röyhtäytyksestä ja Nupun omista pienistä merkeistä, joista tilannetta voi lukea, alkoi mieleeni hiipiä ajatus siitä, että nyt hän tosiaan jää yksin hoitoon ja me lähdemme rilluttelemaan muutamaksi tunniksi. Ajatus oli karmaiseva. Minkälainen äiti jättää oman lapsensa toisen hoiviin, lähtee syömään ja pelaamaan lasersotaa, aikomuksenaan vielä nauttia tästä kaikesta, vaikka Nuppu ei ole mukana. Siis ajatus siitä, että nauttisin sellaisesta ajasta, jolloin en ole lapseni kanssa, oli kauhea ja sai tuntemaan sellaista ”paskinäitiikinä”- tunnetta, että oksat pois ja vielä juuretkin. Onneksi mieheni tuntee minut jo aika hyvin ja kun olin ollut liian kauan oman pääni sisällä, hän pysäytti tämän karusellin ja sanoi, että nyt lähdetään nauttimaan ja kohta tullaankin sitten jatkamaan nauttimista tänne. Niinhän se on. Tajusin sen itsekin, että ei tuntemani nautinto vähennä nautintoa niistä hetkistä, mitä vietän vauvani kanssa, vaan ennemminkin elämääni on tullut enemmän tilanteita, joista voin saada nautintoa ja luojan kiitos, niitä ei määrällisesti lasketa, millon joku on nauttinut liikaa.

Lähdimme siis porukalla kohti Megazonea. Jännitin mennessäni, että siellä on ihmisiä, vieraita ihmisiä ja olen kaukana turvallisesta kotikolostani. Se on edelleen mielestäni jännä, että kouluttauduin sosiaalialalle, mutta miltein pelkään vieraita ihmisiä. No ehken pelkää sanan varsinaisessa merkityksessä vaan enemmänkin pelkään tulla arvostelluksi ja silloin varsinkin kun olen vieraalla maaperällä, enkä ole varma osaanko ollenkaan toimia ”oikein” tai niin miten minun oletettaisi toimivan, kasvaa ikävä tunne vieläkin suuremmaksi. Noh lohduttauduin jälleen ajatuksella, että näitä ihmisiä en tulisi enää näkemään, ihan sama vaikken osaisi peliä tai kaatuisin tai muuten vaan munaisin itseni. Olen pelannut peliä aikaisemminkin ja silloinkin peli imaisi minut mukaansa, ehkä se tekee sen taas. Pelin infovideota katsoessani tunsin kuinka käteni hikosivat ja aloin tärisemään, ihan kuin olisin palellut. Tuhannet perhoset vatsassani saivat minut hymyilemään jopa liiotellun iloisesti, sillä tilanne oli kauhistuttava. Mieheni oikein nauroi, kuinka tällaista mukavaa juttua voi jännittää näin paljon. Itsekin olisin nauranut itselleni, mikäli tärinältäni olisin pystynyt. Päästyämme ottamaan liivejä ja joukkueiden valikoiduttua, sain ensimmäisen askeleen rentouteen, sillä pääsin samaan tiimiin aviomieheni, veljeni ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Sitte alkoikin olla viimeisten kysymysten vuoro ennen pelin alkua. Kun kaikki epäselvyydet oli selvitetty otin laseraseen hikisiin käsiini ja lähdin vaeltamaan kohti pimeää tilaa joukkueeni kanssa. Kuulin englanniksi lausutun ”peli alkaa” lauseen ja se tapahtui. Pelko katosi. Innostus valtasi minut ja lähdin välittömästi etsimään vastapuolen tuhottavaa tukikohtaa. Kuinka vaikeaa olikaan olla juoksematta, kun innostus pakotti etsimään vastapuolen pelaajia ja tuhoamaan nämä. Pelin loputtua olin kuin mikäkin Antti Rokka ja huusin melkein ”mitäs luuserit” hevosenpäänmittasille vastustajillemme, onneksi joku minua suurempi voima sai minut pitämään turpani ummessa. Mutta niin innostusta täynnä olevana fiilis oli aivan katossa ja pelin jälkeen meinasin edelleen koko ajan hyppiä pöytien taakse piiloon, jotta voin tuhota edessäni näkyvät lapsukaiset. Naurahdin oikein ääneen, kuinka peli jälleen sai minut syleilyynsä.

Sotimisen jälkeen nälkä oli hirmuinen. Olimme varanneet pöydän Haraldista, sillä olimme kerran aikaisemmin käyneet kyseisessä ravintolassa ja kokemus oli ollut hyvällä tavalla erilainen. Miljöö on hieno, tunnelma sitä mitä luvataan ja ruoka herkullista. Tilasimme valmiiksi suunnitellun menun; alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan. Kaikki ateriakokonaisuudet sisältivät monia maisteltavia elementtejä, myös niitä, joita en muuten arkajalkana tilaisi. Se on mukava tapa tutustua uusiin makuihin, sillä liian monta kertaa sitä ottaa ravintolassa aina vanhan, tutun ja hyväksihavaitun annoksen. Ei siinä ole mitään vikaa, sillä tietää mitä saa, mutta rajoittaahan se vähän uusien hyvien makujen löytymistä. Ruoka tuli pöytäämme kilpien päällä keskelle pöytää ja kilveltä aina otimme eteemme pikkulautaselle ne asiat mitä halusimme syödä. Aluksi näytti, että tuleekohan näistä täyteen, mutta jälkiruokaa syödessä kun mietin, voiko ihminen syödä itseltänsä vatsalaukun rikki, olin jo unohtanut kysymykseni. Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi ja ruokailu oli kokemus. Kokemus, jonka voin aina silloin tällöin kokea. Kuitenkin pidän enemmän nautinnollisempana, että eteeni tuodaan valmis annos, jota voi suoraan alata syömään, sillä onhan se eri kun hivutat haarukalla ja veitsella lihapalaa pöydän keskeltä lautasellesi, sitten perunaa, sitten lisukkeita jne. 

Vatsat täynnä ja mieli virkistettynä oli ihana lähteä oman Nuppusen luokse(täytyy myöntää, että kerran laitoin viestiä kummitätskälle, että miten heillä menee, mutta vain KERRAN!) Ja se mikä itseni yllätti, oli että en niinkään pelännyt etteikö kummitäti Nupun kanssa pärjäisi, sillä uskoin, että hän varmasti osaa hoitaa homman hyvinkin, kun hänellä on jo omakin lapsi.  Enemmän pelkäsin, että Nuppu itkisi tai olisi jotenkin vaikea hoidettava, minkä vuoksi kummitäti ei häntä haluaisi enää ikinä vahtia.
Tämä pelko oli suurin ja eikä edes aiheellinen, sillä Nuppu ei varmaankaan ole vaikein vauva ja itkeekin aika hallitusti.

Peloistani huolimatta heillä oli mennyt hommat aivan putkeen. Nuppu oli nukkunut pitkät päiväunet(pitemmät kuin kotona viime aikoina), syöttäminen oli onnistunut pullosta ja leikit olivat kulkeneet ja hymyt vaihtuneet. Tultuamme ilta jatkui saunomisella ja kuulumisten vaihdolla. Aikuisseurassa oli niin kiva olla, että yöunille menin itse vasta kolmelta. Hiukan verotti seuraavana päivänä kun kotimatka kutsui, mutta kyllä tällaiset reissut vain pitävät virkeänä ja tulevat tarpeeseen. Kotiin on niin helppo jäädä ja olen aikamoinen kotihiiri. Uskon, että jos monta kuukautta viettäisin aikaa vain kotona perheen kesken, olisi jopa tällaisillekin reissuille yhä hankalampi lähteä ja lopulta ehkä jopa mahdotonta. 

2 Comments

  • Tuula

    Itsekin stressaan aika paljon välillä. Meillä itseasiassa kerran sitten jätti auto tielle, kun olin siitä puhunut aiemmin. No tilattiin hinaus autolle ja auto korjaukseen. Ei korjauksessa onneksi kauaa mennyt kun päästiin taas matkaan. Tuo lasersota on kyllä kiva.

  • Pave

    Hyvä, että matka jatkui nopeasti 🙂 Ja sepä se on, että ennalta hirveästi stressaa, mutta sitten kun jotain sattuukin, niin aika nopeasti siihen ratkaisu löytyy ja homma hoituu eli ennakkostressille ei niin olisi tarvetta, mutta olishan se nyt aivan liian yksinkertaista niin 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *