Me, Myself and I

Ilta erityisherkän elämästä

Eilen illalla kahdeksan maissa alkoi makeahammasta kolottamaan ja olin myös aikonut hakea itselleni hyvät viikonloppuherkut valmiiksi, kun tuo parempi puoliskoni lähtisi viettämään pikkujouluja tänään. Niinpä lähdimme Filmtownia kohti ja kun itse olin suunnilleen jo juossut ovesta sisään, kuulin karjaisun kaupan ulkopuolelta. Hetken päästä mieheni sanoi jonkun miehen kävelleen koiransa kanssa ohi ja että tämä mies oli huutanut koiralleen jotain. En ajatellut sitä siinä kohtaa sen enempää, sillä olen tainnut itsekin joskus korottaa ääntä tuolle meidän rakkaalle karvavauvalle, kun tämä on kussut makuuhuoneen matolle tai oksentanut sänkyyn (Tiedän, huutaminenhan siihen auttaakin).


Kauhoessani karkkeja aikaa taisi mennä noin 5-10 minuuttia, jonka jälkeen poistuimme kaupasta, minä, veljeni, mieheni ja turvakaukalossa pieni lapsosemme. Kun olimme kävelemässä autoa kohti, oli aiemmin koirallensa huutanut mies nyt seisomassa edessämme koiransa kanssa ja katsoi vauvaamme, jonka jälkeen kysyi, että haluaisimmeko toisenkin hoivattavan vauvan kotiin ja tällöin kääntyi katsomaan koiraansa. Naureskelin hieman miehen puheille ja sanoin, että meillä odottelee jo koira kotona, niin toista ei parane näin yllättäen hankkia. Tämän jälkeen mies alkaa hieman sekavasti selittämään hänen koiransa nuorta intoa, tottelemattomuutta ja sitä kuinka koiraan menee hermot. Edellisessä kodissaan tätä koiraa on kuulemma hakattu ja siksi koira on hyvin vaikea luonteinen ja kun roduiltaan koira on Bullmastiffin ja Bullterrierin sekoitus, joten rotunsakin puolesta koira ei ole helpoimmasta päästä, varsinkaan jos sen kouluttamiseen ei panosta. Mieheni ja veljeni eivät keskusteluun osallistuneet, vaan tekivät liikehdintää kohti autoa. Kun ilmeeni alkaa keskustelun edetessä mennä vakavammaksi, sanoo tämä vieras mies, että vitsiähän tämä ”myyntipuhe” vain on ja itsekin yritän naurahtaa ja sanoa jotain kevyttä vastaukseksi. Mies toivottaa meille keskustelun päätteeksi rauhallista joulua ja jää koiransa kanssa paikoilleen.

Istun autoon, jonka jälkeen minut valtaa kamalan kamala tunne siitä, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Odottiko mies kenties siinä, että joku halukas tosiaan ottaisi koiran? Menisikö hänellä oikeasti hermo koiraansa? Olisiko koira vaarassa? Nämä ajatuksen jäivät pyörimään päähäni, enkä saanut rauhoitettua itseäni. Kysyin mieheltäni, pitäisikö nyt tehdä jotain? Huolettaako äskeinen heitä? Kumpainenkin vastaa, ettei tällaisissa tilanteissa oikein voi tehdä mitään. Tämä vasta saikin minut miettimään ja vielä oikein kaivamaan viharaivoa esiin, että eihän tämä homma nyt näin voi mennä. Kävimme vielä kaupassa ja hyllyjen välissä vaeltaessani mielessäni oli vain sen koiran kasvot ja kuinka aloin sana sanalta käydä uudestaan vieraan miehen kanssa käytyä keskustelua läpi. Koko ajan tarina vain paheni mielessäni ja lopulta olin varma, että tämä hieman sekainen mies varmasti kurittaisi koiran vähintään hengiltä. Kassoilla kun tavoitin veljeni ja mieheni, sanoin, että menisimme kotiin Filmtownin pihan kautta, jotta voisin tarkistaa, onko kaksikko edelleen siinä. Tällöin olisin soittanut poliisille ja pyytänyt, josko heillä olisi ollut aikaa jututtaa miestä ja kysellä haluaako mies koirasta oikeasti mahdollisesti eroon. Joten pitäisin siis sitä merkkinä, että jos kaksikko edelleen on kannoillaan, niin täytyy minun puuttua tilanteeseen.

Ajaessamme Filmtownin ohi, en nähnyt enää miestä enkä koiraa. Yritin tavoitella katseellani jokaista pimeää tienpätkää, josko he olisivat vielä jossain kulmilla. Eivät he enää olleet. Tällöin kysyin mieheltäni, että pidänkö tätä nyt merkkinä, että tämä oli tässä. Mieheni vastasi, että näin se taitaa olla ja hetken päästä hän sanoi vielä, että tuollaisia koiraparkoja on Suomi täynnä ja että tuota tapahtuu paljon. Kaikkia koiria ei rakasteta. Tuo oli viimeinen naula erityisherkänmieleni positiivisuuden arkussa.
Aloin mielessäni miettimään, kuinka saatanan saamaton olen. Että myöhäistä se nyt on mitään tehdä, vaan olisi pitänyt soittaa HETI Filmtownin edestä lähdettyä, jolloin heidät olisi voitu tavoittaa ja selvittää onko edes mitään hätää. Mutta ei. Olisi pitänyt, olisi pitänyt, olisi pitänyt. Kirosin itseäni miehelleni, että mitä jos en edes oikean tilanteen tullen uskalla tehdä mitään, vaan edelleen pelkään ettei huoltani oteta todesta. Oliko tässäkin pelkona, että poliisi olisi kyseenalaistanut huoleni, että ei heillä ole resursseja tällaiseen tai ettei tällaisia kannata lähteä tarkastamaan. No mitä sitten. Voin kertoa, että ilta olisi sujunut paljon paljon paremmin, jos vaan olisin soittanut ja vaikka sitten kuullut puhelimen päästä naurua siitä, että ei tällaiseen ole kellään aikaan, kuin nyt mielessäni pyörivät syytökset siitä, kuinka annan tämän miehen nyt kiduttaa koiraparan hengiltä.

Tällainen minun erityisherkkämieleni on. Koko saunareissun mietin sitä, kuinka epäoikeudenmukainen ja paha maailma on. Ja kuinka saamaton törppö minä olen, kun en uskalla tehdä edessäni tapahtuvalle tilanteelle mitään, vaan pelkään tulevani naurunalaiseksi. Ilta oli siis kaikin puolin piloilla ja mietin ja surin maailman pahuutta ja kaikkien puolustuskyvyttömien eläinten ja ihmisten kohtaloa. Mietin myös, kuinka toisaalta ymmärrän joidenkin mielipiteen, ettei koskaan tekisi lapsia tällaiseen maailmaan. Näinä päivinä kun mieleni käy syvyyksissä, ymmärrän tuon ajatuksen todella hyvin.

Lakkaamattomat ajatukset siitä, että maailma on epäreilu, eikä tällaista vain saisi tapahtua ovat oikeasti aika rankkoja ja kun nykymaailmassa näitä tilanteita, jotka ajaa näihin ajatuksiin, on hyvin paljon. Ja se ajatus, että jossain päin sitä kärsimystä on, eikä sille voi tehdä mitään vaikka kuinka haluaisi. Ja vaikka kuinka toivoisi, että kaikilla olisi hyvä olla edes hetken aikaa, niin ei sekään auta. Nämä ajatukset ovat aika kestämättömiä. Onneksi yö ja yöunet helpottivat. Mutta päätin, että kirjoittaisin tämän kokemuksen ylös, jotta seuraavan kerran muistan tämän tunteen, kuinka vitutin itseäni sen vuoksi, etten tehnyt mitään. Seuraavalla kerralla teen. Kaikesta oppii, enkä ole hyvä kestämään sellaisia asioita, joista syytän itseäni, joten opin hyvin nopeasti. En tiedä kuulostaako tämä tilanne kenellekään muulle niin kauhealta ja onko tämä täysin ylidramatisoitu, sillä olen välillä hyvä siinäkin ja saan itseni herkästi itkemään pahentamalla tarinoita, mutta silti tämä aiheutti minussa niin suuren tunneryöpyn, että halusin sen jakaa. Mitä sinä olisit tehnyt?

2 Comments

  • Laura Ilvesluoto

    Olisin jääny kans miettimään, erityisherkkä kun itsekin olen. Olisin varmaan menny alun alkaen tilanteessa lukkoon ja mies ois joutunu puuttuun tilanteeseen. Itku oli tosi lähellä tätä tekstiä lukiessa! 💕

    • Pave

      Jotenkin ihanaa toisaalta kuulla, että muillekin tästä jää sellainen olo, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Koska se on niin helppo kuvitella tilanne pahemmaksi ja varsinkin, että johtuuko se tästä herkkyydestä. Mutta toivotaan, että seuraavalla kerralla löytyy itsestä voimia toimia, jos tilanteita tulee. Toivon sulle samaa voimaa! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *