Vauvantuoksua

Sodassa ja rakkaudessa. Mutta mitä sitten kun rakkaudesta tulee sotaa?

Samana iltana kun tapasimme tämän epämääräisen miehen koiransa kanssa(aiempi blogipostaus olemassa), sain myös pienen pelkohytinän avioliittoni puolesta. Vielä kun pieni rakkauden hedelmämme oli vatsassani, niin kovasti vannoimme mieheni kanssa, että muistaisimme toisemme arjessa sittenkin kun vauva tulee sekä ottaisimme parisuhdeaikaa tasaiseen tahtiin. Ajatuksena, että lapsi voi hyvin, kun vanhemmat ja vanhempien parisuhde on kunnossa. Loogista, eikö? Kertoisimme toisillemme yhtä usein kuinka tärkeitä toisillemme olemme ja näyttäisimme arjessa hellyyttää satunnaisilla haleilla, suukoilla ja läpsäisyillä perseelle, kuten tähänkin asti.

Nyt vauvamme on neljä kuukautta vanha ja sanon vain, että olimmepa naiiveja ja sinisilmäisiä. Kuinka hieno tarkoitus kaikella tuolla oli, mutta meidän toteutus on kyllä kussut kuin tonkallisen juonut aasi. Hellittelymme on lähinnä iltaisin sitä, että kerrotaan kuinka rakastetaan toisiamme ja sitten minä pahoitten sitä, että olen jälleen tänäänKIN nalkuttanut ja piruillut menemään, mutta silti rakastan. Sillä rakastanhan minä. Arki vain kuluu uskomattoman nopeaa ja kaikki hyväntuulinen hellyys ja rakkaus menee vauvalle, miehelleni jää kaikki mitä jää jäljelle eli lähinnä tiskeistä ja univeloista naputtaminen.

Puolin ja toisin annetuista pahoittelusta on melkein tullut jo iltarukouksemme. Mieheni pahoittelee, että on väsynyt, eikä jaksa töistä tullessaan tehdä niin paljon kotitöitä ja minä pahoittelen, että jälleen kerran käyttäydyin illan martyyrillisesti ja raivosiivosin paikkoja menemään, kun kukaan muukaan ei siivoa. Joka ilta myös päätämme, että tähän tulee muutos. Otamme yhteistä aikaa enemmän, mies menee aiemmin nukkumaan ja minä pyydän kotitöihin apua, ennen kuin nostan marttyyrikruunun päälaelleni. Silti puheesta on vielä pitkä matka toimintaan. Sillä aika ei tuntuvikseen ole meidän puolella, eikä kyllä osaaminen tilanteen muuttamiseksikaan.

Toissailtana saunassa ollessani kun mietin maailman pahuutta, mietin myös kuinka tiskipöytä on täynnä astioita ja mieheni ne lupasi aiemmin laittaa. Mieheni sanoi vielä, että koittaisin hillitä itseni, enkä välittäsi niistä astioista, sillä hän ne laittaa, en siis antaisi niiden häiritä. No kun saunoessani kello oli jo 22, tein sotasuunnitelman marttyyrikruunun jo kiristäessä, että kun tulen saunasta ja kun mieheni käy sitten saunassa ja jos ei hän heti sen jälkeen laita astioita, menen minä ne laittamaan, enkä anna hänen tulla väliin vaan hoidan homman loppuun ja annan hänen tuntea piston sydämessään, kun ei astioita ajallaan laittanut. Hieno suunnitelma ja olin siitä martyyrillisen ylpeä. No kun tulin saunasta, kävivät mieheni ja veljeni saunassa, jonka jälkeen veljeni sitten sotkeutui suunnitelmaan ja laittoikin astiat koneseen ja siivosi keittiön. Valtaisa vitutus valtasi minut, kun en päässytkään motkottamaan miehelleni. Eikun uutta suunnitelmaa tekemään, kuinka silti pääsisin vähän kuittailemaan.
Mieheni tuli saunasta, katsoi keittiötä ja kysyi, että laitoinko astiat. Sanoin, että veljeni ne laittoi. Ja taikasanat, mitkä saavat verenpaineeni nousemaan ennätyslukemiin tulivat seuraavaksi hänen suustaan: hän olisi juuri laittanut ne astiat. Naamani luultavasti heijasti sillä hetkellä kaikkein mahdottominta epäuskonilmettä, että ”aar juu fakin kiding miii??”. Samassa hetkessä paljastin ääni koventuen miehelleni aiemmin saunassa tekemäni suuren suunnitelman ja kuinka se oli mennyt pieleen. Mieheni keskeytti ja sanoi; ”annetaanko tämän olla tältä illalta?”. Sitten todella hiljenin.

Kävin vaihtamassa pienokaisemme vaipan ja nukutin hänet, jonka jälkeen menin mieheni viereen sohvalle, katsoi häntä melkein itkevin silmin ja sanoin, ettemme ole koskaan laittaneet riitaa tauolle. Oikeastaan emme ole riidelleetkään kuin muutaman kerran koko viisivuotisen suhteemme aikana, joten tämä jo todellakin oli jotain. Tämän jälkeen mieheni laittaa elokuvan paussille ja hiljenee. Sanoin, että taidamme nyt olla sellaisen rotkon reunalla, josta ei oikein osata päästä pois. Mieheni vastasi, että ”niin kai me sitten ollaan.” Tämä herätti tässä naisessa kauhean tunteen, että ei kai tässä nyt näin huonosti voi mennä, sillä mieheni on aina se, joka sanoo, että kaikki järjestyy eikä tässä nyt mitään hätää ole. EI ei ei ja ei. Avasimme hiukan tilannetta toisillemme, että väsymyksen kasvaessa kotityöt jäävät häneltä tekemättä ja minä vain valitan tekemättömistä töistä, sillä en itsekään jaksa niitä kaikkia tehdä. Joten molemmat puolustimme oikeuksiamme. Meistä vain oli tullut samalla puolella taistelijoiden sijaan eri puolilla nokittelevat vastarannankiiskit. Ja kaikki tämän pienen kullannuppumme takia. Ja ei, en tässä syytä lastamme, sillä hän on rakkainta ikinä, meille molemmille. Olemme vain siinä kohtaa tehneet väärin, että alkuhurmiossa kuvittelimme ettemme tarvitsisi ýhteistä aikaa, nyt emme osaa sitä enää ottaa ja annamme hellyyttä vain pienokaisellemme, vaikka tarvitsisimme hellyyttä myös toisiltamme. Muistutuksen siitä, että tässä edelleen taistellaan samalla puollella, meidän perheen puolella. Parisuhteemme puolella.

Eli hyvät aikomukset eivät toteude itsestään, vaan sitä aikaa pitää tehdä. Pitää vähentää someaikaa, tv.n katseluaikaa ja tehdä aikaa kumppanille. Sopia milloin ottaa omaa aikaa ja milloin se aika on tarkoitettu parisuhteelle. Joillakin se voi toimia itsestään ilman aikataulutusta, mutta meillä se ei ainakaan vielä toimi. Olemme toisillemme tärkeimmät ja haluamme olla myös jatkossa, joten aikomuksista täytyy tulla prioriteetteja. Sorruimme vain alkukantaiseen virheeseen, ajattelimme että rakkaus lastamme kohtaan kyllä kantaa myös meitä, mutta eihän se niin mene. Aikaa pitää tehdä myös toiselle ja nähdä se vaiva. Ei sitä turhaa sanota, että myös parisuhde on työtä. Ja onhan se tietyllä lailla. Minun pitää tehdä työtä sen kanssa, ettei minun tarvitsisi aina osoitella toisen tekemiä virheitä ja tekemättä jätettyjä töitä, tekisin itse vain sen verran kuin jaksan ja opettelisin pyytämään apua.

Nukkumaan mennessämme sanoin miehelleni, että ensimmäistä kertaa minulle tuli pelottava tunne, että mitä jos me emme kestäkään lapsiarkea, vaan vähitellen ajaannumme kauemmaksi toisistamme. Vihaan riitelyä ja pelkään, että mitä jos toinen onkin minun heikkoudet nähdessään valmis hylkäämään minut. Kerroin tämän miehelleni ja puhuimme pitkään ja edelleen molemmat olimme keskustelun jälkeen sitä mieltä, että meillä ei ole hätää. Ja nämä ovat varmasti vasta pieniä kuoppia tulevilla teillämme, mutta kun jo pieniltäkin vastoinkäymisiltä katkaisee niskat, niin selviää varmasti paljon paremmin tulevistakin paskamyrskyistä. Niinpä tänäkin iltana kaivauduimme peiton alle samaan tuttuun nukkuma- asentoon; niin lähelle kuin vain pääsee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *