Me, Myself and I

Yliajattelun kirous ja kauneus

Tänään oli pitkästä aikaa tapaaminen vauvatiimin työntekijäni kanssa. Häntä olen tavannut säännöllisesti synnytyksen jälkeen, aluksi synnytykseen liittyneiden traumojen käsittelyssä, sittemmin kaikkien muiden elämässäni vaikuttavien negatiivisten ja vähemmän negatiivisten asioiden käsittelyssä. Joulutauko oli siis näissäkin keskusteluissa ja vaikkei sitä ennen tapaamista huomannutkaan, että asioita on pyöritellyt päässä, niin nyt sen ainakin tuntee, kuinka painekattilapääni on tyhjä..suorastaan keskustelun tiimellyksessä kuului pieni viheltävä ääni samalla, kun suuni tyhjensi mietityt asiat ilmoille.

Olen aina ollut kova miettimään asioita, kaikkia asioita. Omia asioita, muiden asioita, minulle kuuluvia ja kuulumattomia asioita sekä ajattelemaan kaikki mahdolliset variaatiot läpi, miten jokin asia voisi tulla menemään. Tämä taitaa olla suurimmassa määrin ennakointia. Ennakointia, miten asiat tulee menemään, minä käyttäytymään ja mitä se kaikki vaatii minulta tässä ja seuraavassa hetkessä. Tämä tukee varmasti sitä käsitystä, että spontaania ihmistä minusta ei saa tekemälläkään. Älä siis koskaan soita ja kutsu minua yhtäkkiä kahville tai rennolle kävelylenkille raikkaaseen ulkoilmaan, sillä puhut pian hyvin nopeasti vastaajani kanssa, ja hänkään ei ole idealle suopea. Äläkä mieluiten edes soita spontaanisti, vaan laita mieluiten viestiä ja kysy soitellaanko, niin vastaan joko kyllä tai ei, sen mukaan jaksanko olla puhelunkestäväihminen juuri sillä hetkellä.

Puhelimeen vastaamisessa poikkeuksena ovat mieheni, isäni, äitini, veljeni, mummoni sekä parhaat ystäväni, joiden soittoon vastaan aina, jos vain pystyn, muuten arvioin puhelimen soidessa ja soittoäänen tahtiin hyräillessä, että olenko nyt valmis käymään syvällistä tai vähemmän syvällistä keskustelua tai oikeastaan minkäänlaista keskustelua. Ja ei, en tee sitä sen vuoksi etteikö minulle soittava ihminen olisi merkityksellinen tai etteikö hänen asiansa olisi minulle tärkeä, vaan riippuen päivästä, kuinka sosiaaliseksi oloni tunnen, vastaan. Mikäli en ole täysin puhki, sosiaalisesti ähkyssä, jo kaiken sosiaalisuuden antaneena, vastaan ja olen kiinnostunut. Mikäli olen väsynyt, antanut kaiken sosiaalisuuteni siltä päivältä jo töissä tai muualla tai muuten vain koen, että mieleni on väsynyt, en vastaa, vaikka olisinkin kiinnostunut. Vaan soitan myöhemmin, jolloin akut on ladattu ja jaksan puhelimessa äänelläni myös näyttää sen, että on kiva kun minulle soitettiin.

Kaikki tämä ennakointi ja loputon miettiminen myös pitävät pääni rattaat pyörimässä koko ajan. Ei siis ihme, että välillä sitä vain väsyttää, eikä ehkä jaksa ottaa lisää asioita mietittäväksi kuin mitä oma mieli keksii. Ja useimmiten siinä on jo hyvinkin tarpeeksi. Kun tänään saavuin käynnille ja työntekijäni kysyi mitä kuuluu, kun ei ole hetkeen nähty. Sanoin sen mitä kaikki sanovat ensimmäiseksi, kun tuo kysymys kysytään eli hyvää. Hyvää minulle kuuluu. Käynti kesti kuitenkin kaksi tuntia ja minä olin äänessä noin 1h 45min eli kuuluipa minulle paljon muutakin kuin hyvää. Kun pääsin puhumisessa alkuun,  en meinannut edes itse pysyä vauhdissa, sillä asiaa tuli niin paljon. Ja myös tämä on sellainen piirre itsessäsi, mihin olen viime aikoina kiinnittänyt enemmän huomiota. Kun aloitan kertomaan jotain asiaa, saatan mielessäni jo miettiä seuraavaa asiaa, mihin tämä nyt kertomani asia johtaa, mutta sitten mieleeni puskee yhtäkkiä myös toinen asia, joka sopii hyvin kerrottavaksi tässä yhteydessä ja se asia pitää taas kertoa ennen tätä toista asiaa, jotta tämän ensimmäisen asian ymmärtäisi. Ymmärrätkö? Käyn pääni sisällä siis mahdollisesti jos en pelkästään yhtä, niin kymmentä eri keskustelua tai asiaa läpi yhtäaikaa. Vähän kuin tietokone, jossa on auki kymmenen välilehteä ja kaikki lataavat samaan aikaan. Sitä jaksaa hetken, mutta aika nopeasti tietokone hidastuu ja minä väsyn.

Olen kysynyt myös mieheltäni tekeekö hän samaa tai onko tämä hänelle tuttua, niin valitettavasti olen tässä yksi jumittavan tietokoneeni kanssa. Toisaalta työntekijäni on sanonut tästä piirteestä olevan varmasti myös hyötyä, sillä pienet asiat ei minua hätkäytä, minulla on aina suunnitelma ja selviymisstrategia. Mutta toisaalta minun pitää myös muistaa välillä levätä ja ottaa oma tilani tyhjentääkseni ja nollatakseni kovalevyni. Läähpuuh, olen puhunut. Nyt voin jatkaa seuraavan välilehden purkamista sanoiksi, adios!

Tunnistatko sinä itsessäsi tällaista päänsisäistäkeskustelijaa?  

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *