Me, Myself and I

Säästämisen vaikeus ja nettikirpputorien haikeus

Yksi tämän vuoden uudenvuodenlupauksistani on säästäminen. Tai ainakin se on seuranani tämän alkuvuoden, myös tammi- ja helmikuu riittää, mutta ihan minimissään tammikuu. Tässä jo näette kuinka vaikeaa itselläni on päättää, että nyt olisin ostelematta mitään turhaa. Oikeastaan en hirveästi ostele mitään turhaa, mutta uudeksi keräilysuosikiksi on noussut lastenvaatteet.

Raskausaikana kovasti vannoin, että voin pukea vauvani minkälaisiin vaatteisiin vain, ei tarvitse olla mitään merkkiä ja värilläkään ei ole niin väliä. Nyt kun pieni rakkaamme on päässyt porkkanasoseen makuun, olisi erittäin suotavaa ettei merkillä todellakaan olisi väliä ja vaatteiden värit mukailisi oranssin eri sävyjä. Noh, mutta sitten aivoissani on tämä toinen puoli, joka on sittemmin päättänyt kuinka ihanansuloisensyötävältä lapsemme näyttää näissä ihanissa frillabodyissa ja -leggingseissä, eikä hän ollenkaan näyttäisi niin ihanansyötävänhyvältä vaatteissa, jotka mukailee sateenkaaren värejä. Joten tämä on oikein oiva esimerkki siitä, millainen rahastusbisnes kaikki vauvaan liittyvä on, sillä lapsenihan ei näitä ihania röyhelöitä tarvitse, minä tarvitsen. Bisnes pyörii siis äitien makuhermoja maustaen, eikä useimmitenkaan todellista tarvetta mukaillen.

Vaatekaapissamme on myös toki aivan normaaleja vaatteita, jolla ei ole minkään merkin kanssa mitään tekemistä(harvemmin ne pienokaisen päälle kuitenkaan eksyy), mutta niitä on. Ja olen nämä merkkiostelut itselleni sallinut, sillä tämä ”harrastus” pysyy kohtuuhintaisena, sillä kirpparit ja nettikirpparit toimivat suurimmaksi osaksi vaatekauppanani ja vaatteitahan lapsi joka tapauksessa tarvitsee. Haluan myös lapseni ajatusmaailmaan vaikuttaa niin, ettei kaiken aina tarvitse olla uutta, vaan myös toisen käytetty voi olla toisen aarre. Itsekin ostan paljon vaatteita kirpputoreilta ja pidän siitä, että niin merkkivaatetta kuin muutakin vaatetta voi löytää hyväkuntoisena myös huokeaan hintaan. Varsinkin kun pienokaiseni on nyt siinä iässä, että kun silmiäni räpäytän, on hän jo opettelemassa ensiaskeleita tai tavaamassa ensimmäistä Pupu Tupuna- kirjaa, on ihan suotavaa ettei jokainen vaatekappale maksa 100€, kun joka kuukausi kerta vaatekoko vaihtuu.

Eli periaatteessa kaikki hallinnassa. Tämä nettikirppareilla ostelu voi toki myös täytellä toisenlaisia tyhjiöitäni pääni sisällä, olen alannut ajattelemaan. Sillä kotielämä on ihanaa, mutta paljon tasaisempaa kuin ”entinen” elämäni oli, niin ehkä myös jännityksen hakeminen voi olla osa tätä ostelua. Kaikki tietävät jo vitsiksikin nousseen facebookissa ilmenevän naisten ostoskulttuurin. AV, YV, ostan, HV. Itsekin joskus hieman tälle naurahtanut. Olen ollut aika neutraali ostostentekijä; ostan ja tarjoan sellaisiin tuotteisiin, joista oikeasti olen kiinnostunut ja mietin jo valmiiksi, mikä on kipurajani tämän bodyn kohdalla. Mikäli joku tarjoaa kipurajani yli, luovun ajatuksesta kuinka ihanalta pienokaiseni näyttäisi juuri tuo body päällä ja kiroilen vain mielessäni.

Jotain kummallista kuitenkin tapahtui eilen illalla. Kun toissapäivänä olin instagramin tarinaosiossa ylpeänä kertonut, että odottelen tällä hetkellä postissa tulevat paketit ja teen koonnin mitä kaikkea vaatetta nyt on, katsoisin tarvitseeko oikeasti ostella mitään lisää eli en siis tekisi enää nettikirppariostoksia tässä kuussa. Ajattelin sillä hetkellä oikeasti näin. Kuitenkin jo heti seuraavana päivänä viittasin märällä kintaalla tätä uljasta ja hienoa päämäärää. Jouduin yllättäen uuden tunneskaalan eteen, kun vaatepuu, johon olin aiemmin jättänyt tarjoukset, oli nyt tullut aikalimiittinsä päähän ja huomasinkin jääneeni ilman niitä kahta ihanaa bodya, joissa jo näin pienokaiseni syövän porkkanasosetta, levittäen sen lusikalla ympäri bodya, osumatta kuitenkaan kertaakaan suuhun. Joku äiti oli tarjonnut niihin enemmän kuin minä. Olihan näin käynyt monia kertoja aiemminkin, mutta nyt minut valtasi alkukantainen raivo. Saatana, kun juuri se body olisi ollut se juttu! Vain tällä bodylla oli merkitystä ja kaikki muut ostokset tähän asti ovat olleet suunnilleen paskaa. Yllätyin todella. Kovin voimakas tunnereaktio muutaman bodyn tähden. Ja ei, en alannut haukkumaan tätä toista äitiä, kuinka hänen tytöllään tulee nyt olemaan minun tyttärelleni kuuluva body ja kuinka rumalta se tulisi varmasti näyttämään hänen lapsensa päällä(!!), vaan toimin toisella hieman passiivisaggressiivisella tavalla. Menin netin toiselle kirpparille ja ostin saman bodyn, mutta aivan liian kalliilla hinnalla ja näin hiljensin sisäisen raivoni. Aikuismaista käytöstä, eikö olekin? Ja kuten ymmärtää saattaa, en ollut jälkikäteen kovin ylpeä itsestäni.

En oikeastaan tiedä mitä siinä tapahtui, mutta olen siitä vakuuttunut, että jotain jännityksen hakuista tässä nettikirppiskulttuurissa on. En ole valmis siitä kokonaan luopumaan, mutta ehkä tästä eteenpäin harkitsen vaatteen kohdalla tarkemmin, tuleeko kyseinen body tarpeeseen, pitäisikö siihen kuluva raha ennemmin säästää ja täyttäisikö bodyn ostaminen vain minun päänisisäistä jännityskiintiötäni. Eli nyt todella odotan postissa tulevat paketit ja koitan hakea jännitykseni vaikka lähikaupan klo 20 alkavasta punalappuisten aletuotteiden hamstraamisesta. Kassalla tavataan bitches! 🖤

4 Comments

  • minamyos

    Olen miettinyt näitä tunnejuttuja omalla kohdallani vähän vastaavissa nettitilanteissa. Ihanat haaveet liittyen tuotteeseen, josta olen tehnyt tarjouksen. Kun jonkun muun tarjous hyväksytään, tulee hirveä pettymys. En vain säästänyt rahojani, vaan tuntuu kuin ne haaveet olisi viety multa, jotain mun omaa. No olihan ne mun omassa päässä niin kauan kuin tarjous oli voimassa, mutta kun ne romahti saman tien niin päädyin siihen, että ehkä ne ei olleet niin mun omaa itseäni kuitenkaan. En sitten lähtenyt etsimään edes toista vastaavaa, mutta oli mielenkiintoinen kokemus.

    • Pave

      Osasit hyvin kuvata noita tunteita. Sillä juuri se haave, mitä sen vaatteen saaminen olisi toteuttanut, on nyt viety ja joku toinen ihminen sen sinulta vei. Se on yllättävän kipeä tunne, vaikka sitte kun on jonkun vaatteen on saanutkin itselleen huudettua, niin eihän se haave silloin enää tunnu yhtä suurelta kuin se nyt ”toteutuikin”. Miksi negatiivinen tunne tuntuu aina jotenkin suuremmalta ja merkityksellisemmältä..

      • Nanna

        Tunnistan ihan samaa itsessäni. Oon ihmetellyt, miksi äitiyslomalla hörähdän lastenvaatteisiin, kun töissä ollessa riittää että lapsella on (suht kivat) vaatteet päällä. Tuota jännityksenkaipuuta siinä ainakin on, ja halua luoda &nähdä kauneutta ympärillään. Hiljattain luin, että jonkun asian odottaminen aiheuttaa aivoissa dopamiiniryöpyn. Tässä lastenvaatemetsästyksessä on siis jotain samaa kuin siinä, että alkoholisti odottaa seuraavaa ryyppyä tai huumeaddikti seuraavaa fiksiä. Eikä musta ole mikään ihme, että pienen lapsen kanssa kotona ollessa on välillä tarvetta säädellä omaa olotilaa ylöspäin. Nettikirppikset tarjoaa siihen hirmu helpon väylän. Toisaalta esim nukkuminen tai toisten ihmisten seura saattaa ajaa ihan saman asian.

        • Pave

          Kuulostaa kyllä hyvin järkeenkäyvältä! Vaikka kotona on ihana olla, niin kyllä tämä paljon työelämästä eroaa ja itselläkin oli niin hektinen työympäristö sosiaalialalla, niin ero on huima. Eli en ihmettele vaikka tässä nyt olisikin dopamiinihuurujen metsästyksestä kyse 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *