Vauvantuoksua

Äitiys, maailman voimakkaimmaksi ja heikoimmaksi tekevä voima

Vaikka aurinko on tällä viikolla pilkistellytkin ja käynyt muistuttamassa, että on kyllä olemassa, vaikkei meitä usein valollaan muistakkaan, on mielessäni jotenkin pyörineet enimmäkseen harmaan eri sävyt. Eilen haettiin neuvolasta 5 kk rokotteet ja ne saivatkin pienokaisen masun kipeäksi ja tekivät tästä hymyilevästä energiapakkauksesta itkuisen ja nopeasti väsyvän sylisiilin. Lisäksi tämän äidin mieli myös hieman tummui, kun ei se pienokaisen paino ole vieläkään lähtenyt mihinkään suureen nousukiitoon.

Juuri toissapäivänä mietin, kuinka hienosti olen pystynyt olemaan äiti omalla laillani, pahoittamatta suuremmiten mieltäni muiden tavoista ja sanoista ja mikä tärkeintä, luottaa omaan osaamiseeni olla äiti. Sillä nykyään se ei ole helppoa, kun oikeita tapoja on niin tuhoton määrä ja niitä tuputetaan yllin kyllin, vaikka oikeastihan se menee niin, että jokainen äiti on paras äiti vain/ainostaan/juurikin omalle lapselleen.

Mutta joskus aina tulee sellainen päivä, että miettii tekeekö kaikein oikein, olisiko pitänyt tehdä enemmän, miksen vain tehnyt enemmän. Miksen tiennyt paremmin. Eilen minulla oli se päivä. Kuin myös kuukausi ja kaksi kuukautta sitten. Yhteistä näillä kerroilla on se, että kävimme neuvolassa.

Meidän rakkaamme kasvaa omalla käyrällään, pituutta ja painoa tulee, mutta painoa vain saisi tulla enemmän. 4kk neuvolan jälkeen aloitimme kiinteiden harjoittelun, joilloin jo äitiyteni sai pienen iskun, ettei meille ”annettu lupaa” odotella kiinteiden aloitusta puolen vuoden ikään asti, vaan aloitettiin ne heti äidinmaidon lisänä. No siitä selvisin pian, koska edelleen saan imettää, kuten toivoin tekeväni tässä kohtaa ja olihan kiinteiden aloitus taas jotain uutta ja mahtavaa koettavaa lapsen kanssa.

Eilen mitattaessa painoa oli taas tullut, mutta ei jälleenkään tarpeeksi. Joka kerta neuvolaan mennessä sitä ajattelee, että onhan sitä pakko olla painoa tullut hyvin, kun ruokakin on maistunut mainiosti ja sylissäkin tuntuu olevan monen monta hymyilevää lisägrammaa lisää. Aina sitä toivoo ja innostuu, mutta valitettavasti viime kerrat ovat tuottaneet pettymyksen, kerta toisensa jälkeen.

Saimme ohjeeksi antaa kiinteää ruokaa niin paljon kuin vauva vai söisi. Ja näin teemme. Tietenkin. Meille ei neuvolassa puhuttu rumasti, meitä ei vanhempina arvosteltu, minua ei äitinä arvosteltu. Hänen laillaan minäkin olisin varmaan neuvolatätinä äitejä ohjeistanut, yhtä asiallisesti, jämäkästi, mutta kuitenkin hellästi. Silti kun eilinen päivä kääntyi illaksi ja mieheni kysyi, mikä on, usko itseeni romahti ja purskahdin itkuun. Itkin. Itkin siksi, että en ollut saanut pienokaisen painoa nousemaan, vaikka olen kuinka yrittänyt. Siksi, etten tiennyt miten minun olisi pitänyt toimia, jotta paino olisi noussut. Siksi, että kaikki ne asiallisesti sanotut ohjeet olivat kuitenkin sivaltaneet tämän äidin sydäntä ja sitä varmuutta, että minä olen juuri se paras äiti hänelle.

Ehkä pienokaisemme kulkee omalla painokäyrällään, se on hyvinkin ok, kunhan hän vain voi hyvin. Tänään olen ollut jälleen oma itsevarma ja juurikin se paras äiti tyttärelleni. Mutta eilen vielä kun ilta alkoi muuttua yöksi, itkin ja surin sitä, että se varmuus oli minulta hetkeksi viety pois ja vain mietin, kuinka äitiys todella on maailman voimakkaimmaksi, mutta samalla myös heikkoimmaksi tekevä voima 🖤

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *