Me, Myself and I

Todellista vahvuutta on välillä osata olla heikko

Tällä viikolla oloni on välillä ollut hyvin voimakas. Sisälläni on ollut varmuus, että olen menossa oikeaan suuntaan, teen oikeita asioita ja teen asiat kuunnellen itseäni ja omaan hyvinvointiani. Mutta tähän viikkoon on mahtunut myös päiviä, jolloin olen miettinyt riitänkö tällaisena kuin olen, olenko varmasti yrittänyt parhaani ja onko mieleni ja sydämeni mukana siinä mitä teen. Jo maanantaina vauvatiimi käynnillä pohdimme ihmisen kykyä olla heikko. Minun kykyä olla heikko. Usko tai älä, sekin on eräänlainen taito.


Aluksi kovaasti vakuutin, ainakin itseni siitä, että osaan olla heikko. Ainakin tarvittaessa. Mutta mitä pidemmälle keskustelu eteni ja mitä syvemmältä aloin kaivamaan muistojani ja kokemuksiani, huomasinkin nopeasti, että pyrin aina kaikin voimin olemaan vahva, pärjäävä ja mahdollisimman sisukas ja pitämään piilossa sen, että olisinkin heikko tai en ehkä aina pärjäisikään.


Arki ja erilaiset elämäntilanteet usein lujittavat meitä ja auttavat kasvattamaan niin sanotusti kovan kuoren, ettemme hätkähdä ja säry pienistä. Tässä en nyt kuitenkaan hae ehkä sellaista heikkoutta, mitä voi löytyä, jos vertailet suorituksiasi toisen suorituksiin, pärjäämistä/osaamista koulussa tai työelämässä, vaan enemmän osaamista olla heikko elämän edessä ja osaamista näyttää se suurin heikkous omille rakkaille. Nämä heikkoudethan ovat usein niitä, mitkä piilotamme rakkailtamme viimeiseen asti, sillä ne heikkoudet ovat usein myös niitä, joita ehkä häpeämme, joita emme ehkä edes niin tiedosta ja niitä, joiden pelkäämme olevan se syy, jos joku tahtoo meidät hylätä tai jättää. Eli on täysin luonnollista, että ihminen yrittää taistella kaikin voimin pitääkseen nämä asiat piilossa. Ennemmin tai myöhemmin ne kuitenkin antavat kuulua itsestään ja jokin päivä ne heikkoudet joutuu varmasti kohtaamaan.

Itselläni heikkouden näyttämisen vaikeus tulee jo niinkin arkisista asioista ilmi kuin kotitöistä. Mieheni on töissä ja minä kotona lapsemme kanssa. Nautin siitä, että kun mieheni tulee kotiin, koti on siisti, valoisa, hyväntuoksuinen ja parhaassa tapauksessa ruokakin on valmis. Lapsen saamisen myötä rajallisuuteni hoitaa kaikki nämä asiat on tullut itselleni ymmärrettäväksi, mutta se on edelleen vaikeaa. Mikäli joku asia jää tekemättä, hyvänä päivänä se ei minua haittaa, nautin kahvini rauhassa, jalat sohvapöydällä. Mutta mikäli on huono päivä, enkä jostain syystä kykenekään tekemään kaikkia aikomiani asioita, soimaan ja kiroan itseäni, kahvi saa jäädä, enhän minä ole sitä ansainnut. Miksi olen näin laiska, miksi en jaksa, miksi en saa tehtyä jotain noin yksinkertaista asiaa. Kun lähdimme avaamaan tällaista tilannetta vauvatiimikäynnillä, purkautui se lopuksi hyvin pieniin ja helposti ymmärrettäviin osiin.


Olen koko elämäni ollut, kuten jo aiemmissa blogikirjoituksessani totesin, ennakoija. Ennakoin asiat, tilanteet ja hoidan ne niin, ettei yllätyksiä pääsisi tapahtumaan. Elämä on kuitenkin aivan jotain muuta kuin suunniteltavissa, joten yllätyksiä tulee ja silloin minun heikkouteni aktivoituu. Olen aina ollut se joka huolehtii, turvaa ja hoitaa, kun toinen tai joku muu ei pysty. ” Kyllä me tästä selviämme”,” Ei hätää, minä hoidan”. Rakkautta on kuitenkin näyttää heikkous molemminpuolin. Elämäkin sitä meiltä vaatii. Mikäli et ole joskus heikko, vaan aina vahva, vahvempi, niin joku päivä elämä kuitenkin näyttää, että se on vahvin, et sinä, enkä minä. Ja silloin voi ottaa jo aika lujille ottaa se oppi vastaan, mikäli vuosia on ennättänyt karttua enemmänkin. Siksi heikkoutta on tärkeää opetella. Ja toisaalta turvallisintahan se on opetella meidän rakkaidemme kanssa, vaikka mielemme kääntääkin sen niin, että se on heidän edessään kaikkein vaikeinta. Sillä rakkaidemme mielipidehän meille on tärkein ja heillä on vallan avaimet tehdä meistä heikkoja hyvinkin nopeasti halutessaan.


Joten itselläni jonkun asian suorittamatta jättäminen näyttää sen, että olen joskus heikko, en pystykään, en ehkä pystyisikään kannatella meitä, jos sellainen tilanne tulisi. Ja vaikeinta; luottaa siihen, että kyllä toinen kannattelee, jos minä en nyt siihen pysty. En vain osaa näyttää sitä, enkä pysty sanomaan toiselle suoraan, etten pysty, kannattele nyt sinä vuorostasi. Se rooli pitää minulta vielä ottaa väkisin. Mutta jotta mieheni kanssa pystymme joskus olla tasavertaisia, on minun opittava olemaan heikko ja antaa toisen olla vuorostaan vahva ja kannattaa meidät ongelman yli. Ja mikä tästä kaikesta tekee hyvin vaikean minulle on se, että täydellisyyden tavoittelu/ennakointi/kaiken mahdollisen tekeminen on aina ollut se minun juttu ja se on johdattanut minut tähän asti, elävänä ja suunnilleen täysijärkisenä. Jos siitä yhtäkkiä luopuisin, mistä tietäisin, ettei rakkaimpani hylkää minua, kun hän näkeekin minut nyt toisessa valossa. Eikä sitä voikaan tietää. Elämä ja aika sen näyttää.


Pitemmän päälle se, että osaa näyttää heikkoutensa, on varmasti enemmän hyvä kuin huono asia, vaikka opettelu kipeää tekeekin. Mutta sinä olet ansainnut sen, että olet välillä heikko, minä olen ansainnut sen, me kaikki olemme. Sillä niin paljon kuin me joskus toivomme, että rakkaamme uskaltaisi näyttää hänen kaikki puolensa meille, niin luultavasti rakkaammekin toivoo, että mekin uskaltaisimme. Siksi on suurta vahvuutta välillä osata olla heikko. Suomalainen psykoterapeutti, seksuaaliterapeutti, tietokirjailija ja työnohjaaja Maaret Kallio kysyi instagramissa kuvan yhteydessä; ”Mitä olen sinulle silloin, kun en ole yhtään mitään?”. Viisaita sanoja, vai mitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *