Vauvantuoksua

Ikuisuuden pelko ja ainiaan toivo

Usein ihmiset jaetaan joko tunneihmisiin tai järki-ihmisiin ja vaikka toinen ei sulje toista pois, niin ehkä tuossa siis tarkoitetaan, kumpaa puolta itsessään tietoisesti käyttää enemmän. Itse käsittelen suuret päätökset, ratkaisut ja yleensäkin arkielämään liittyvät pohdinnat järjen avulla, mutta toki pidän tunteen mukana. Eli sellaiset päätökset, jotka vaikuttavat perheeseemme jollain lailla joko nyt tai tulevaisuudessa, ajattelen järjellä, mutta sitten kaikki loput, matkustaakin järkeä vailla olevalla tunnetandemilla.

Saan itseni nopeasti kimpaantumaan, ihastumaan, raivostumaan, pelkäämään ja suremaan. Tiedän keinot näiden tunteiden käynnistämiseen, esimerkiksi, vaikka minua ei nyt surettaisi, niin käynnistettyäni ajatusrattaat täyteen tehoonsa, ei mene edes kovin kauaa, kun saan itseni pohtimaan elämän epäreiluutta, suunnatonta surua, ahdistusta ja sitten olenkin jo itkun partaalla. Yhdistän tämän ominaisuuden paljolti myös erityisherkkyyden mukanaan tuoman empatian ja myötätunnon tuntemiseen. Mutta silti tälläinen tunteiden ”hallitseminen” tuottaa suurta ihmetystä.

Harmi vain, että en oikein osaa käyttää tuota taitoa kovin hyödyksi, sillä siitä että saan itseni itkemään milloin vain, ei oikein tuota suurta ylistystä kenenkään suunnalta. Kuinka siis oppisi ohjaamaan tunteintaan hyödyllisellä tavalla? Sillä arkipäivissäni tällä hetkellä siitä olisi paljon enemmän hyötyä.

Nyt kun olen äitiyslomalla ja päivät seilaavat erilaisten tunnetilojen tiimellyksessä, olen miettinyt miksi on niin helppo käynnistää itsessään jokin edellämainittu tunnereaktio, mutta kun tunnereaktio yllättäen valtaakin sinut jonkun tilanteen johdosta, miksi se on vaikea järjellä purkaa osiin ja näin rauhoittaa itsensä eli niin sanotusti tehdä päinvastoin. Miksi jotkut tunteet onnistuvat olemaan niin voimakkaita, että se saattaa viedä sinut mukanaan jopa kokonaiseksi päiväksi, ehkä viikoiksi. Enkä nyt tarkoita tällä esimerkiksi kuoleman aiheuttamaa surua, jonka vuoksi suruaika kestää määrittelemättömän ajan vaan esimerkiksi häpeän aiheuttama olo, miksi se saattaa vaivata päiviä, eikä sitä auta järjellä purkaa osiin nopeasti, vaan sen joutuu käsitellä hitaasti, kunnes puna poskilta alkaa kerta toisensa jälkeen muuttua haaleammaksi.

Näin vauva-arjen keskellä sitä tuntuu, että koko ajan ollaan jonkun hulinan tai uudenoppimisen alttarilla, ja niinhän sitä ollaankin. Olen vain itse niin turvallisuushakuinen, huono kestämään nopeita muutoksia ja sellainen, että tarvitsen aikaa muutoksen vastaanottoon, joten arki saattaa joinain päivinä olla aika raskasta jo ihan vain tämän ominaisuuden vuoksi. En siis olisi kovin hyvä sotilas, sillä kun saisin kutsun lähteä rintamalle, tarvitsisin ensin ajan purkaa juuri saatu tieto, että mitä helvettiä edes on tapahtumassa ja miksi minä liityn siihen, sitten käsittelisin kaikki mahdolliset tilanteet, joihin voisin joutua, surisin jo valmiiksi kuolleita tovereita, menetettyjä kaupunkeja, miettisin mitä seuraa sodan voitosta ja häviöstä, kunnes saankin jo uuden ilmoituksen, ettei panostani enää tarvita, sillä sota ehdittiin jo sotia miettimisieni välissä. Mutta takaisin arkeen..Eli kun juuri olemme oppineet jotain uutta ja päässeet tiettyyn rytmiin ruokailujen ja nukkumisten suhteen, tapahtuu jotain ja kaikki on päälaellaan. Näin sen vissiin kuuluukin mennä, mutta onhan tämä arjenhallinnan kannalta täydellisen katastrofi elämänvaihe. Ja nyt te ajattelette, että tässä pitäisi vain ottaa ”päivä kerrallaan”- asenne, eikä edes yrittää hallita mitään. Tämän minäkin tiedän ja joka päivä otan uudestaan ”päivä kerrallaan”-toiminnon käyttöön, kun olen edellispäivän zen-asenteellani pyyhkinyt jo takapuoleni. Mutta hei, pienokaisemme oppi hymyilemään ja tarttumaan leluun samaan aikaan, miksipä sitä nyt ei arkirytmejä laitettaisi uusiksi.

Vaikka tämä elämänvaihe on niin uutta, stressaavinta ikinä ja löytäisin siitä niin monia vitsejä kerrottavaksi, että tarvitsisin uusia kirjamiakin niiden kirjoittamiseen, niin onhan tämä myös parasta ikinä. Sen vain kun muistaisi myös yöllä klo 02.36 valvoessa ja pitäessä silmät kiinni seuraa pienokaiselle, joka ei nyt millään malttaisi nukkua vaan hän yrittää kaikin tavoin saada tavoitettua katsettasi ja saada sinut hymyilemään, jotta voi itse hymyillä. Great! Mutta jotta otsikossa olisi edes jotain järkeä, niin juuri noina öinä minut valtaa järkyttävä ikuisuuden pelko, kuten kaikkien muidenkin epämiellyttävien uusien asioiden tullessa esille. Noni, pienokainen heräsi keskellä yötä ja leikki tunnin meidän kaikkien iloksi, tätä niin tulee jatkumaan tästä ikuisuuteen, hyvästi yöunet. Voi kun kivasti yrität jalalla potkaista puurolusikan pois ja oh..onnistuitkin siinä, hienosti levisi sohvalle.. hyvästi puhtaat sohvat, syöttäminen tulee olemaan helvetillistä pujottelua koko loppuelämän. Juuri vaihettiin jo kaks kertaa vaippa ja taas kakkasit, kiva että vatsa toimii, mutta nytkö me kakataan jo 10 kertaa päivässä..kiva. Eli kun jotain tapahtuu, mikä saa epämiellyttävän tunteen aikaan, kuvittelee sen tapahtuvan aina tästä ikuisuuteen, uudestaan ja uudestaan. En tiedä miksi näin on. Ehkä siksi, että väsyttää ALL THE TIME ja ei osaa liittää järkeä tähän tunnetilaan, sillä jos kykenisi oikeasti miettimään niin järjellä kuin tunteella, niin äkkiähän tämäkin olisi käsitelty; lapsi kakkaa 10 kertaa päivässä vielä 15-vuotiaanakin, niin hän ainakin luultavasti jo vaihtaa ainakin omat vaippansa, tai sitten ollaan käyty jo ainakin muutamissa laktoosi-intoleranssitutkimuksissa, ei paniikkia siis. Mutta vielä mennään sillä, että silloin kun tunnekuohu valtaa, niin ei siihen järki mahdu. Järki tulee mukana sitten myöhemmin, paaaaaljon myöhemmin.

Onneksi arkeen mahtuu myös näitä positiivia tunnekuohuja, joista taas herää toivo ainiaasta. Voi sinä nauroit niin ihanasti, että äiti pissasi housuun..toivottavasti sinä naurat aina yhtä ihanasti. Voi miten hienosti sinä opitkin soittamaan lahjaksi saatua leikkipianoa, kuulostaa jo ihan Mozartilta, soita aina yhtä kauniisti! (Tai siihen asti kunnes päätät, että rummut onkin se juttu ja äiti ja isi yrittää kaikin voimin piilottaa kattilat ja padat). Mutta tätä se nyt on, ikuisuuden pelkoa ja ainiaan toivoa..ehkä tähän joskus tulee järki mukaan lykkäämään lusikkansa soppaan, mutta siihen asti pelkään ja nautin tästä uskomattomasta vuoristoradan kyydistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *