Me, Myself and I

Synkän pilven hopeareuna

Tyttäremme on kohta 8 kk ikäinen. Hänen turvarajansa eli se matka, kuinka kaukana äidistä voi tällä hetkellä olla on useimmiten miinuksen puolella. Eli hän on joko sylissä, kiehnäämässä mahani päällä tai luikertelemassa jalkojeni välissä, mikäli hän on kauempana, on hän luultavasti kömpimässä itkien lähemmäksi. Kuinka monta kertaa päivän aikana voin jopa tuntea ärsytystä siitä, että pieni tytöntylleröni on minussa jatkuvasti kiinni. Mikäli lasken hänet hetkeksikin alas, niin alkaa sanoinkuvaamaton huuto. Tuo tuntemani ärsytys on kuitenkin inhimillistä, se on myös vain hetkellistä, eikä se poista missään vaiheessa rakkautta häntä kohtaan. Vaikka lapset kasvavat ja heidän turvarajansa kasvaa iän myötä, niin silti he haluavat nähdä joka päivä vanhempien katseesta, että he ovat tärkeintä, rakkainta ja prioriteetti numero 1. Että mikään raha, laite, harrastus tai työ ei mene heidän ohitse. Kuinka vaikeaa se on kuitenkin nykypäivänä näyttää, muistaa tai ehtiä kertoa, että rakastaa. Että toinen on mielessä, vaikkei vieressä nyt olekaan. Mutta nyt kun useille suomalaisille on annettu/tarjottu vapaata tai ehkä väkisin laitettu viettämään lomaa, niin koitetaan ajatella se edes välillä sellaisena aikana, joka on meille nyt annettu tähän kohtaan, jotta voisimme pysähtyä elämässämme ja antaa aikaa hieman tärkeimmille asioille. Tärkeimmille asioille kuin työ, raha ja harrastukset.

Joka iltainen lenkki yhdessä koiran kanssa on ollut minulle jo pitkään se the oma-aika. Aika, jolloin syli on vapaa. Sekä aika, jolloin päässä vilisevät vain omat ajatukseni ja korvissa kaikuu hiljaisuus tai musiikki ja äänikirjat. Viime päivinä lenkki on alkanut illalla n. klo 19 tai puolen tunnin säteellä siitä suuntaan tai toiseen. Tänä iltana lenkki alkoi klo 18.45 ja ilma oli vielä hyvin kirkas, näytti suorastaan aamupäivältä. Kaikki tietävät, mikä tilanne tällä hetkellä maailmaa ja meitä kaikkia koettelee. Olen itse aina halunnut pysyä ajankohtaisen tiedon tasalla. Vaikka tieto tuottaa tuskaa, niin osaanpahan ainakin suunnitella tekemiseni sen mukaan, mitä tietoa saan. Nyt kun kaikki tuleva tieto on enemmän tai vähemmän negatiivista, pelottavaa, jopa ahdistavaa, on näistä joka iltaisista lenkeistä tullut vieläkin tärkeämpiä. Sillä varsinkin musiikki toimii tunteiden tulkkina ja auttaa käsittelemään päivän mittaan syntyneitä ajatuksia.

Tänään lenkillä musiikkikirjastooni ei eksynyt huutoheviä, ei minkäänlaista kovia, ahdistavista asioista kertovia lauluja, vaan ainoastaan tunteellisia rakkauslauluja. Vaikka hyvä ja energinen lenkki useimmiten vaatii tehokasta ja tsemppaavaa poppia voimakseen, niin tänään Chris De Burgh lauloi korviini Lady in red.iä ja hetken päästä areenan valtasi Michael Bolton, joka kertoi siitä kun mies rakastaa naista. Nämä hitaat ja tanssahtelevat sävelet saivat pitkästä aikaa oloni tuntumaan kevyemmältä. Kevyemmältä kävellä. Kevyemmältä hengittää.

Lenkkipolut eivät ole pitkään aikaan tai oikeastaan koskaan olleet näin ruuhkaisia. On koiranulkoiluttajaa, on iäkästä lenkkeilijää, on perheitä lapsiensa kanssa, ihan jokaista sorttia. Välillä lenkki menee oikein pujotteluksi, että pääsen pienen ja sinnikkään koirani kanssa suunnilleen etenemään pitäen edelleen turvavälin, sillä koirani olisi kovin mielellään menossa tutustumaan jokaiseen vastaantulijaan. Kun lenkki oli jatkunut jonkin aikaa, saavuin kävelytielle, joka kulkee omakotitaloalueen poikki. Hetken päästä pysähdyin ja näin ihmisiä juoksemassa ympäri taloa. Suomalaisena en kuitenkaan kehdannut tuijottaa, sillä pihalle oli kohtalaisen suora näkymä. Onneksi koirani toimi alibinani ja jäi haistelemaan juuri sopivalle kohdalle, jolloin minä pystyin luoda muutaman pidemmän katsauksen talolle päin. Ja onneksi näin tapahtui, sillä tämä seuraava tapahtuma muun muassa pelasti ehkä koko viikkoni. Pihalla äiti, isä ja kolme lasta leikkivät hippaa kiertäen taloa ympäri. Laitoin käden taskuuni ja hiljensin musiikkiani aivan pienelle, niin että kuulisin linnunlaulun, jos linnut laulaisivat tähän aikaan päivästä. En kuitenkaan kuullut linnunlaulua, vaan kuulin naurua. Kuulin täydestä sydämestä lähtevää naurua, joka syntyi siitä, kun äiti sai kiinni pienimmän lapsistaan, joka oli juossut karkuun niin kovaa kuin pienistä jaloistaan lähti, mutta ehkä juostessa kuitenkin toivonut, että pääsisi viimein hipaksi. Lopulta suorastaan tuijotin heidän pihalleen ja laskin kuulokkeet kokonaan korviltani, ja kuulin heidän vuoron perään naureskelevan ja keskustelevan keskenään, viettävän aikaa pelkästään perheen kesken. Ja silloin mielessäni kävi pieni ajatus; mitä jos tämä kaikki tapahtui siksi, maailmankaikkeus halusi antaa meille kaikille pienen hetken aikaa olla ihan vaan rauhassa ja nauttia siitä mikä on oikeasti tärkeintä?

Tiedän, että tällä kaikella kauheudella on niin paljon negatiivisia vaikutuksia ja monen perheen talous tulee romahtamaan, ihmisten henkisistä voimista puhumattakaan. Mutta katsotaan tätä ihan pieni hetki myös pienen lapsen silmin. Sillä tuon lenkkini aikana näin äskeisen tilanteen lisäksi myös toisen tapahtuman, joka lämmitti mieltäni kuuntelemiani rakkauslaulujakin enemmän. Äiti ja isä olivat kahden poikansa kanssa pyöräilemässä. Poikien höpötys ja kysely vanhemmilta oli jatkuvaa. En kuullut paljoa naurua, mutta kysymysten määrä ja väliin jopa uhkarohkea taiteilu pyörän selässä ja sen jälkeen pienet kääntyvät päät, jotka tarkistivat, että näkikö isä nyt varmasti hienot temput, olivat omiaan kertomaan, että tämä pyöräretki oli heille ehkä parasta pitkään aikaan. Äidin ja isän jakamaton huomio vain heille. Ei ollut läsnä stressiä, ei älylaitteita, vain heidän perhe, pyörät ja ihanan keväinen ilma, siinä se. Nämä kaksi illan tapahtumaa saivat ajattelemaan, että tämä aika mitä lapset elävät tällä hetkellä kotona voi olla huonoimmillaan aivan kauheaa ja traumaattista, mutta parhaimmillaan ehkä jouluun verrattavaa. Ollaan yhdessä perheenä, ei ole kiire mihinkään, tehdään asioita yhdessä, katsotaan toista silmiin ja kuunnellaan. Juuri tällä hetkellä se hersyvä lapsen nauru kaikuu niin korvissani, että itse yritän ainakin tämän viikon jaksaa hyvin mielin olla kotona ja tarjota syliä niin paljon kuin vain tylleröni sitä suostuu vastaanottamaan. Annetaan nyt aikaa niille, jotka sitä tarvitsevat, kaipaavat ja jotka ehkä joskus ovat jääneet sitä ilman. Ei jätetä ketään yksin ja muistetaan myös oma hyvinvointi ja yhteinen paras.

Sitten kun kaikki viimein palautuu normaaliksi, niin mieti kuinka erilaiselta kaikki tuntuu. Muistetaan silloin olla myös kiitollisia, eikä pitää itsestäänselvyytenä niinkin arkipäiväisiä asioita kuin kahvilla käynti, kaupassa käyminen tai ravintolassa syöminen, sillä sitä nämä eivät normaalinakaan aikana välttämättä ole kaikille. Mutta tärkeintä; sitten kun palataan normaaliin, ei unohdeta toisiamme, lapsiamme, vanhempiamme, isovanhempiamme, hoitohenkilökuntaa, kauppiaita tai ketään, joka myös kaiken tämän keskellä on ollut meille kultaakin arvokkaampi. Mikäli emme jaa tällä hetkellä samoja kodin seiniä, niin olemme kuitenkin jokainen tällä hetkellä videopuhelun, virtuaalihalin tai lentosuukon päässä toisistamme. Kestetään vielä hetki🖤

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *